On vaikeaa olla luova, jos ei ole rahaa ruokaan
Kuinka nousin tuhkasta ja taklasin talouskurimuksen
Voit lukea tai kuunnella kirjoituksen englanniksi täältä:
Venyvä vuodenvaihde
Ensimmäinen syömäni asia vuonna 2025 oli hotelliaamiaisella tarjoiltu Brie-juusto. Mitoitin nökäreestä itse sopivan kokoisen. Se ei saanut kerätä katseita naapuripöydistä, muttei myöskään pyöriä turhana suussa. Mikäli olet juuston ystävä, taidat jo mittailla mielessäsi sopivan kokoista palaa.
Tänä jouluna ja vuodenvaihteessa panostin juustoihin. Niistä tuli hiljainen kapinani niukkuutta vastaan—herkullinen lupaus siitä, että asiat olivat nyt paremmin. Anoppikin oli mukana juonessa, kun yhdestä paketista paljastui tarjottimellinen juustoja. “Ne oli jääkaapissa ihan viimeiseen asti”, hän vakuutteli.
Tällaista juustokimaraa ei nähty vuosi sitten. Jos tilillä ei ole katetta, on parempi jättää juustot hyllyyn.
Takaisin satulaan
Vuonna 2023 laskutin alvittomana 12 000 euroa ja rapiat. Silloisella valokuvaajan kulurakenteella summasta jäi käteen noin puolet. On sanomattakin selvää, ettei sillä herroiksi elellä.
Tämä oli monen asian summa. Valitsin olla lapsen kanssa kotona pidempään (en kadu hetkeäkään), mutta siinä samalla etsin uutta suuntaa uralleni. Halusin – tai ainakin kuvittelin haluavani – palata muotokuvaajaksi.
Tästä se taas lähtee.
Ihana duuni.
Tämä on mun kutsumus.
Kovin kummoinen kutsumus se ei kuitenkaan tainnut olla, sillä en tehnyt oikeastaan mitään päästäkseni samaan pisteeseen, jossa olin ennen pandemiaa.
Kolmessa vuodessa markkinat olivat muuttuneet myös inflaation ja Venäjän hyökkäyssodan vuoksi. Luksuspalvelu, valokuvaus, ei enää ollutkaan yhtä kova juttu kuin vanhoina hyvinä aikoina, siis vuonna 2019.
Tässäkö tämä nyt oli?
Notkahduksia tulee aina. Vuodet eivät ole veljiä keskenään. Mutta vaikka jouduinkin kiristämään vyötä, pärjäsimme ihan hyvin. Oli puolison palkka, säästömme ja erilaiset sijoitukset. Saimme lisäksi kotihoidon tukea ja kuntalisää.
Tein talvella jonkin verran viestintäkeikkaa ja lennähdinpä Levillekin perhekuvauksen perässä. Maailma oli mukavan auki.
Lennolla Kittilästä Helsinkiin aloin odottamaan kevättä ja kesää kuumeisesti. Saisin kuvata niin paljon kuin sielu sietää.
Vuotta aiemmin olin aloittanut Moody Plants -sarjan, joka osoittautui minulle heti äärimmäisen tärkeäksi, ja tein jo talvella listan kuvista, jotka halusin tulevana kesänä ottaa. Mutta lumien lopulta sulettua huhtikuussa havahduin siihen, että kalenterini oli edelleen tyhjä. Keikkoja olisi pitänyt buukata toukokuuhun mennessä moninkertainen määrä.
Tarvittiin B-suunnitelma.
Mitä haluaisin tehdä, jos ura yrittäjänä tyssäisi tähän?
Ehkäpä opettaa.
Kun valmistuin Helsingin yliopistosta vuonna 2009, minua jäi kaihertamaan se, etten suorittanut pedagogisia opintoja, kun se olisi ollut helppoa. Nyt ilmoittauduin kasvatustieteen perusopintoihin ja otin tähtäimeen ammatillisen opettajan pätevyyden.
Ensin piti kuitenkin selvitä sesongista.
Luovuus, minne menit?
Kun lumet sitten lopulta lähtivät, metsät heräsivät eloon ja puro solisi, tunsin aikani koittaneen. Sormissa kihelmöi, kun tajusin, että nyt on se hetki, jota olen odottanut.
Ensimmäiset retket menivät treenauksen piikkiin. Kuvittelin, että alku on aina ollut yhtä tahmeaa. Yhdeltä toukokuun ulkoilulta palasin kotiin lannistuneena.
“Onko tää normaalia, etten näe missään mitään kuvattavaa?” kysyin puolisoltani.
En muista, mitä hän vastasi, varmaan lohdutti, mutta kamera ei enää tuon oivalluksen jälkeen tuntunut keveältä.
Toivoin, että Italiassa kaikki olisi toisin. Maisemanvaihdos palauttaisi kepeyden ja päästäisi flow-tilaan. Pitkään odotettu reissu ystäväperheen kanssa oli jo nurkan takana.
“Italiassa mä aion kuvata kyllä niiin paljon”, ilmoitin.
Ja sitten olikin jo syksy.
En työskennellyt omalla tasollani sesongin 2023 aikana. Asiakastyöt piristivät kesää, ja oli mukava nähdä palaavia asiakkaita, vaihtaa kuulumiset vuoden varrelta. Otin hyviä kuvia, totta kai, mutta tunsin vierautta roolissa, jossa olin toiminut jo yli 10 vuoden ajan.
Nyt mukana kulki ahdistus. Kaipasin innostusta, kauneutta ja sitä hetkeä, kun ajantaju katoaa.
Maslow sen jo tiesi
Loppukesästä laitoin B-suunnitelman täytäntöön. Opintojen ohella hakeuduin muutamaan lukioon tekemään opesijaisuuksia. Se oli kivaa ja siitä maksettiin ihan hyvin.
Opinnot työllistivät koko syksyn 2023. Ryhmätyöt, muutamat luennot ja esseet kahmaisivat karhun osan loppuvuodesta. Mieli oli edelleen raskas, mutta jo tottunut tilanteeseen. Erästä esseetä vääntäessä se sitten valkeni minulle, ja diagnoosi oli selvä. Voihan Maslow!
Maslowin tarvehierarkia tankattiin jo lukiossa lehtori Nyblinin psykologian tunneilla, mutta eipä se käynyt mielessä. Maslow sen kuitenkin jo tiesi. Jos ihmisen perustarpeet jäävät täyttymättä, on turha haikailla itsensä toteuttamisen – kuten luovuuden, haloo! – perään.
Maslow kuvasi ajatustaan pyramidilla, joka rakentuu ihmisen fysiologisille perustarpeille kuten ravinnon ja levon tarpeille. Sen päällä lepää toiseksi alin siivu, joka sisältää turvallisuuden tarpeet.
Ajattelen, että taloudellinen paine sivuaa molempia peruspilareita. Kyllä meillä rahat riitti, mutta jatkuva pohdinta siitä, mistä taikoisin seuraavan keikan tai opesijaisuuden horjutti turvallisuudentunnettani. Pahinta taisi olla se, etten tiennyt, milloin tilanne päättyy.
Nyt oli kuitenkin helpompi hengittää. Kun ymmärsin yskän, piti vain sietää tällaista elämää. Onneksi tiesin myös sen, että notkahdukset myös päättyvät.
Lannoita luovuutta tasaisella laskutuksella
Olen ollut aina rahamuija. Tililläni on ollut aina täytettä ja olen tiennyt, mihin haluan sitä käyttää. Olen ylpeillyt säästäväisyydelläni. Jo 9-vuotiaana ostin omilla rahoilla stereot.
Yrittäjänä nostan itselleni palkkaa vain sen, mitä tarvitsen. Tästä käytännöstä saa olla kanssani eri mieltä, mutta säästäväisyydestä huolimatta tiedän kuluttavani kaiken, mitä käyttötililtä löydän.
Vasta vuoden mittainen kurimus osoitti minulle taloudellisen turvan voiman. Olihan minulla ennenkin mennyt huonosti, mutta ei niin pitkään.
Vuoden 2023 lopussa alkoi tapahtua, ja vuonna 2024 liikevaihtoni palasi omiin uomiinsa. Ilman suuria muutoksia en kuitenkaan selvinnyt. En nimittäin koskaan palannut valokuvaajaksi vaan rupesin tekemään rahaa.
Mitä se tarkoittaa?
Loppuvuodesta 2023 sain kaksi työtarjousta, joista molemmat toteutuivat. Myöhemmin ovelle koputettiin vielä kolmannen ja neljännen kerran. Olin palannut viestijäksi.
Säännöllisessä laskutuksessa on voimaa. Minusta tuntui siltä kuin olisin palannut palkkatöihin, vaikka olin edelleen täysiverinen yrittäjä. Kuitenkin se, että taputtelin työt virka-aikaan, tuntui hyvältä. Ja mikä parasta? Raha mahdollisti sen, että voisin panostaa uuteen löytööni, Substackiin.
Yhtäkkiä pääni oli täynnä ideoita.
Kärsimätön taiteilija
Joillekin luomuluovuus voi sopia. Joku osaa tehdä tyhjästä tilistä taidetta. Ja vaikka taitaakin olla niin, että kärsivän taiteilijan konsepti on läpikotaisin romantisoitu juttu, olen minäkin pohtinut sitä omalla kohdallani.
Olisinko minä parempi, jos elämässäni olisi ollut enemmän vastoinkäymisiä? Tulisiko pelkkää priimaa, jos joutuisi vielä vähän tikistämään sydänveriään?
Ei tulisi.
Jokainen meistä sietää eri määrän epävarmuutta. On selvää, että minun lasini on aika pieni, ja taidan olla korkeintaan kärsimätön taiteilija.
Sivutoiminen luovuus kukoistaa
Teen viikon mittaan paljon luovan viestinnän töitä, jotka rahoittavat maanantait. Erityisesti maanantaisin kuvaan ja kirjoitan sitä mitä haluan.
Tunnen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä luovaa työtä ilman taloudellista painetta. Näin ei ollut vuonna 2023, jolloin tiukka taloustilanne laittoi luovuuteni säästöliekille.
Ja vaikka olen edelleen täysipäiväinen yrittäjä, en ole enää täysipäiväinen valokuvaaja. Suurin muutos on se, ettei minun tarvitse olla jatkuvasti tuuttaamassa itseäni esiin.
Se. On. Ihanaa.
Se, että saa tehdä luovaa työtä ilman taloudellista painetta huumaa kuin syreenien tuoksu yöttömänä yönä. Jo vuosia sitten puhuin podcastissani siitä, kuinka sivutoimisella yrittäjällä on pullat parhaiten uunissa.
Sama taitaa koskea myös meitä yrittäjiä, jotka tekevät pääosin kivaa muuta hommaa ja “maanantaisin” ommaa hommaa.
Kai tässäkin vähemmän on enemmän. Ehkä olenkin enemmän valokuvaaja, enemmän luovan alan yrittäjä, enemmän kirjoittaja siksi, että teen omaa luovaa työtäni vähemmän kuin ennen.
Otetaanpa sille, tai vaikka palanen Brietä.
Hear, hear! Kuinka ollakaan, että ollaan jälleen samassa linjassa?! Maslow oli koko viime vuoden mielessäni, vaikkei taloudellista turvallisuutta koskeva epävarmuuteni vielä tilinpäätöksessä näykään. On tosi vaikea olla luova tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan, jos joutuu pelkäämään toimeentulonsa puolesta (asia, joka nykyisen hallituksemme leikkausten vuoksi koskee niin monia, myös ja erityisesti muita kuin yrittäjiä). Olen vuosikausia pitänyt rinnallani Elizabeth Gilbertin ajatusta siitä, että luovuudelle ei pitäisi asettaa ansaintapainetta (eikös se vaan hän ollutkin, joka Big Magicissa tästä kirjoitti..? 🤔) Joku hyvä loppukaneetti mulla oli tähän kommenttiini, mutta unohdin sen jo. Menen ruokkimaan linnut! 😄 Kiitos erinomaisesta tekstistä jälleen!
"Suurin muutos on se, ettei minun tarvitse olla jatkuvasti tuuttaamassa itseäni esiin." Nyökyttelen täällä lausettasi lukiessani. Niinpä! Koin tämän yllättävän rankaksi, kun toimin yrittäjänä. Ja mitä Maslowhin tulee, kirjoitin toissapäivänä samasta aiheesta Masloweineen päivineen luonnoksiini 😃 Universaali aihe siis, kun Janinakin tuossa aiemmin mainitsi hänet 😄