Olipa ihana kuunnella tämä teksti sun lukemanasi <3 Kuuntelen jatkossa kaikki, joista teet voiceoverin! Myös kuvat ovat ihania, tässäkin tekstissäsi. Pystyt valokuvaajana tallentamaan aivan arkipäiväiseltäkin tuntuvan hetken siten, että se on valokuvana taianomainen, ajaton ja siten ikuinen.
Ja osuipa muhun myös kuin kämmen otsaan pohdintasi nykyisiin välineisiin (nykytilaan?) tyytymisestä ja ennen kaikkea niiden hyväksymisestä ja niiden käyttämisestä parhain päin. Vaikka mittakaavani on aivan eri, olen itsekin haaveillut uuden puhelimen ostamisesta, vaikka vanha ei ole vielä kahta vuottakaan, ja olen aina käyttänyt vanhat puhelimeni käyttökelvottomaan kuntoon ennen uuden hankkimista. Nyt kuitenkin huomaan haaveilevani uusien (ja kalliiden!) puhelimien hienoista kameroista, joilla saisin niin hienoja valokuvia ja videoita, että taatusti jo tämä seikka nostaisi bloggaamiseni aivan uusiin ulottuvuuksiin. Samalla yritän tyytyä tähän kaksivuotiaaseen ja halpaan puhelimeeni sekä sen perustason kameraan, sillä ymmärrän, että kaikki haaveet uudesta teknologiasta vievät mut joka hetki kauemmaksi siitä, mikä mulle on oikeasti tärkeää: ajan käyttö kirjoittamiseen (eikä teknologiasta haaveiluun saati rahatöiden tekemiseen haaveilemani teknologian mahdollistamiseksi).
Joten kiitos jälleen tästä tekstistä. Se jäi mieleen ja herätti tärkeitä ajatuksia myös lukijassa/kuulijassa!
Kiitos Janina! Kyllä se on ihmisen osa – toistanko itseäni? – aina haikailla lisää tai ainakin jotain muuta, joka voisi (taikaiskusta, totta kai) tehdä meidät itsemme paremmiksi versioiksi. Ehkä mun ajattelussa nimenomaan se tyytyminen on jokin taikasana, joka tarjoaa pohjan ponnisteluille. Kun ei voi piiloutua minkään taakse, tai korkeintaan vain sen hemmetin vanhan kameran, on oltava siinä niin, omana itsenään, ilman mitään vimpaimia.
Ihan kuin olisimme joskus keskustelleet haikailusta ja tyytymisestä aiemminkin ;) Mutta tuo vastauksesi viimeinen lause on kyllä kultaa ja niin totta! Eli nyt loppuu se haikailu ja yritykset piiloutua uusien vimpaimien taakse :)
Such an inspiring story. I cheer to you for being able to change your inner speech and take action to live the life you want. Many think of it, not everyone acts.
Olipa ihana kuunnella tämä teksti sun lukemanasi <3 Kuuntelen jatkossa kaikki, joista teet voiceoverin! Myös kuvat ovat ihania, tässäkin tekstissäsi. Pystyt valokuvaajana tallentamaan aivan arkipäiväiseltäkin tuntuvan hetken siten, että se on valokuvana taianomainen, ajaton ja siten ikuinen.
Ja osuipa muhun myös kuin kämmen otsaan pohdintasi nykyisiin välineisiin (nykytilaan?) tyytymisestä ja ennen kaikkea niiden hyväksymisestä ja niiden käyttämisestä parhain päin. Vaikka mittakaavani on aivan eri, olen itsekin haaveillut uuden puhelimen ostamisesta, vaikka vanha ei ole vielä kahta vuottakaan, ja olen aina käyttänyt vanhat puhelimeni käyttökelvottomaan kuntoon ennen uuden hankkimista. Nyt kuitenkin huomaan haaveilevani uusien (ja kalliiden!) puhelimien hienoista kameroista, joilla saisin niin hienoja valokuvia ja videoita, että taatusti jo tämä seikka nostaisi bloggaamiseni aivan uusiin ulottuvuuksiin. Samalla yritän tyytyä tähän kaksivuotiaaseen ja halpaan puhelimeeni sekä sen perustason kameraan, sillä ymmärrän, että kaikki haaveet uudesta teknologiasta vievät mut joka hetki kauemmaksi siitä, mikä mulle on oikeasti tärkeää: ajan käyttö kirjoittamiseen (eikä teknologiasta haaveiluun saati rahatöiden tekemiseen haaveilemani teknologian mahdollistamiseksi).
Joten kiitos jälleen tästä tekstistä. Se jäi mieleen ja herätti tärkeitä ajatuksia myös lukijassa/kuulijassa!
Kiitos Janina! Kyllä se on ihmisen osa – toistanko itseäni? – aina haikailla lisää tai ainakin jotain muuta, joka voisi (taikaiskusta, totta kai) tehdä meidät itsemme paremmiksi versioiksi. Ehkä mun ajattelussa nimenomaan se tyytyminen on jokin taikasana, joka tarjoaa pohjan ponnisteluille. Kun ei voi piiloutua minkään taakse, tai korkeintaan vain sen hemmetin vanhan kameran, on oltava siinä niin, omana itsenään, ilman mitään vimpaimia.
Ihan kuin olisimme joskus keskustelleet haikailusta ja tyytymisestä aiemminkin ;) Mutta tuo vastauksesi viimeinen lause on kyllä kultaa ja niin totta! Eli nyt loppuu se haikailu ja yritykset piiloutua uusien vimpaimien taakse :)
Such an inspiring story. I cheer to you for being able to change your inner speech and take action to live the life you want. Many think of it, not everyone acts.
Thank you, Terje! Of course, it’s not a linear process but something I need to work on all the time. I guess also the time is a great teacher. ☺️
Change happens step by step. The first step is usually the hardest.