Irti päästämisen vuosi 2024

Minun ei pitänyt kirjoittaa tätä

Hei ystävä,

Kun vuosi sitten joululomalla poistin somesovellukset puhelimestani, en tiennyt millaiseen myllerrykseen itseni laitoin. Aivan kuin siitä hetkestä olisi alkanut irti päästäminen, joka värittikin koko kulunutta vuottani.

On itse asiassa katkeran suloista, että kirjoitan sinulle vuodestani. Parasta somen vähentämisessä on nimittäin ollut vapaus olla raportoimatta, viestittelemättä, suunnittelematta. En ole tainnut tehdä ainuttakaan joukkoon katoavaa juhlapyhäpostausta (Hyvää juhannusta ja joulua!). Vai harhauduinko äitienpäivänä kuvaamaan valkovuokkoja? Ehkäpä niin, mutta tämä vapaus on silti huumaavaa.

Yksi vuoden parhaista aamuista oli tämä ystävien kanssa vietetty hetki Haikon kartanon rannassa.

Irti valokuvaajan roolista

Digimarkkinoinnista irti päästäminen oli mahdollista nyt, kun päätin siirtyä valokuvaajasta viestijäksi. Tein toki kuvauskeikkoja, mutta keskityin viestintään, ja noin 80 % laskutuksesta tuli viestinnän töistä. En enää pidä työskentelystä iltaisin ja viikonloppuisin, joten kaikki kunnia siistille sisätyölle.¹ Tuntuu hyvältä, että tunnit on tehty siinä vaiheessa, kun lähden hakemaan lastani päiväkodista kello 15.30.

Muutos ei tullut kuitenkaan kivutta. Oli vaikea päästää irti valokuvaajan identiteetistä, mutta siitä oli päästettävä irti. Ihminen ei voi tehdä kaikkea täysillä. On tehtävä valintoja. Alkuvuodesta koin, että kuvauskeikat vievät minut epämukavuusalueelle. Palaavien asiakkaiden kanssa on mukavaa, mutta elinvoimainen bisnes vaatii myös uusia asiakkaita. Kotoa keikoille lähteminen oli karvasta kalkkia.

Toisaalta irti päästäminen oli helppoa, sillä työtarjouksia sateli. Ensin yksi, sitten toinen, ja vielä kolmaskin tuli kotoa hakemaan. Toki näin itsekin vaivaa, mutta jokin sellainen näin tämän piti nyt mennä -asenne väritti koko vuottani. Huolimatta siitä, että loppuvuodesta kalenteri oli turkasen täynnä, koin tekeväni jatkuvasti oikeita asioita.

Valokuvaajan identiteetti oli omani lähes 15 vuoden ajan. Ei siis ihme, jos vuoden aikana mieli oli haikea. Kuka olen, jos en ole valokuvaaja? Voinko olla valokuvaajan lisäksi myös jotain ihan muuta? Päätin, että voin. Nyt on tällainen elämänvaihe, ajattelin. On hyvä, jos ei tarvitse miettiä laskutusta kuukaudesta toiseen tai painaa tukka putkella useimmat kesäillat ja -viikonloput.

Toivoin tälle vuodelle enemmän metsäretkiä lapsen ja koirien kanssa ja niitä sain. Lisää, lisää!

Irti nuoruudesta

Toki mietin sitäkin, mitä roolia ikääntymiseni näyttelee näissä valinnoissa, kipuiluissakin? Täytin helmikuussa 40 ja ymmärsin astuneeni keski-ikään. Tänä vuonna päästin irti nuoruudestani ja monen muun nelikymppisen tavoin mietin sitä, kuka olen ja mitä haluan loppuelämälläni tehdä?

Pohdintani veivät minut lähemmäs perhettäni ja ystäviäni. Tänä vuonna lopetin hymistelyn ja vietin aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa, joiden lähellä on vaivatonta olla. Hymistely ja puolivillainen yhteydenpito ei tee kenellekään hyvää.

Vanheneminen on siis mitä parhain syy miettiä omia valintojaan. Tänä vuonna ajattelin ensimmäistä kertaa esimerkiksi sitä, että pankkitilillä voisi olla enemmänkin katetta. Mietin vastuutani vanhempana ja tuumasin, että raha jos jokin mahdollistaa paljon asioita. Ei se edelleenkään minua motivoi, mutta kammottavan edellisen vuoden jälkeen normaaliin laskutukseen palaaminen teki hyvää itsetunnolle. Vaan kyllä Suomessa työskentelevä luova yrittäjä on kuopassa. Luulen, että tämä uramuutos pelasti minut konkurssilta.

Jotain sellaista iän ja kokemuksen mukanaan tuomaa varmuutta olen toki aistinut toiminnassani ennenkin. Erilaiset vuodet kannattelevat enkä häkelly pienestä. Toisaalta tiedän, mitä osaan ja miten voin palvella asiakkaitani ja ratkoa heidän ongelmiaan. Mutta tiedänpä senkin, etten ole millään muotoa korvaamaton.

Ruuti eli loppuun asti täysillä. Hänestä irti päästäminen on ollut vaikeinta lapselle, jolle Ruuti on aina ollut olemassa.

Irti erityisyydestä

En kirjoittanut vuonna 2024 yhtään sen enempää kuin aiempinakaan vuosina, mutta kirjoitin enemmän sellaisia tekstejä, jotka halusinkin kirjoittaa. Tämä toteutui sekä näissä blogikirjeissäni että töissä. On valtavan ihanaa, että pääni ja muistiinpanosovellus ja muistikirjat tursuavat ideoita. Sormet syyhyävät päivä toisensa jälkeen kirjoittamaan tästä ihan tavallisesta elämästäni.

Tänään julkaisen tarinan siitä, kun tapasin veljeni ensimmäistä kertaa 39-vuotiaana. Marraskuussa itkin ja kirjoitin Ruuti-koiran viimeisistä viikoista, sillä hänestäkin päästin tänä vuonna irti. Elokuussa julkaisin rakkauskirjeen Jonas Petersonille. Kulunut vuosi on siis opettanut sen, että irtipäästäminen on parhaimmillaan yliviivaustussi.

Minun kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että näen tavallisessa elämässäni – nelikymppinen asiantuntijatyöläinen perheiden suosimalla pientaloalueella eteläisessä Suomessa puolison, lapsen ja koiran kanssa, ja uusi aitakin on – loputtomasti tarinoita, siis risteyskohtia sinun tavalliseen elämääsi.

Kaikkia töitäni niin palkansaajana kuin yrittäjänä on yhdistänyt tavallisuus, ja toivottavasti niin on jatkossakin. Mutta siinä missä ennen koin ristiriitaa erilaisten työroolien välillä, on tänä vuonna ollut helppoa olla Nani. Kulunut vuosi vahvisti tuumailuja siitä, että olen parhaimmillani silloin, kun saan olla ihminen ihmiselle.

Ihmisyydessä parasta on se, että voi muuttaa mieltään. Ehkä juuri siksi, että olin vuonna 2024 aikamoinen tuulispää, tunsin olevani oma itseni enemmän kuin pitkään aikaan. Ehkä koskaan?

Ensi vuoteen, siis.

-Nani

Tänä vuonna eniten kiristi nämä rännässä tarvotut päiväkotimatkat.

1. Valokuvaus ei ole koskaan ollut siistiä sisätyötä. Se on ollut joko mudassa ja voikukissa rämpimistä, jalat rakoille kävelemistä tai hartia- ja selkävaivoja pitkien kuvauspäivien päätteeksi.